Feelings...
Tänään ajattelin kertoa tunteistani.
Mutta ensin ajankohtaiset asiat. Täällä anonyymi kommentointi on nyt kielletty.
Koko blogin olemassaolon aikana on pari kertaa tullut anonyymejä "ymmärrämme kaiken väärin päin ja perseelleen" -tyylisiä kommentteja, mutta ne olivat riittävän loukkaavia anonyymien kommenttien kieltämiseen.
Kirjoittelen tänne kuitenkin omalla nimelläni ja minua loukkaaa henkilökohtaisesti, jos joku lukee blogia kuin piru raamattua ja heittää lokaa niskaan.
Anonyymi pellesirkus on netissä usein hauskaa, mutta se tehdään sitten niin, että kaikki ovat anonyymejä tai kukaan ei ole anonyymi. Olen valmis osallistumaan kanssasi anonyymiin trollaukseen, mutta niin että en esiinny itsekään omalla nimelläni. Onko anonyymi valmis tähän?
Ja sitten toinen miettimäni asia: kerroin aikoinaan lyhyesti, että Kenian pakolaisleirillä ihmiset eivät näyttäneet kovin nälkiintyneeltä tai sairaalta. Se oli ihan tottta, mutta en koskaan kertonut millainen tunnelma siellä oli.
No. Se tuntui sille että itkettää. Pakolaisleirillä oli paljon lapsia jotka tahtoivat tietysti puristaa valkoisen miehen kättä. Tunnelma oli äärettömän painostava ja sitten mietti sitä, että mitä ne ihmiset olivat joutuneet kokemaan.
Kaikki henkinen energia piti keskittää siihen, ettei vaan hajoa ja mene johonkin nurkkaan itkemään. Tavallaan se kaikki, tavallisten maanviljelijöiden kiusaaminen ja etninen puhdistaminen joidenkin yhdentekevien poliitikkojen vuoksi oli liian kamalaa.
Ei mulla ole tapaa herättää jonkun murhattu isä henkiin tai estää joukkoraiskaukset jälkeenpäin tai korjata Kenian demokratia - niille asioille ei voi tehdä yhtään mitään. Se ilmassa leijuva trauman tunne oli vain niin kammottava, että oli pakko kertoa siitä - en oikeastaan vieläkään uskalla kauheasti ajatella sitä - se kaikki pitää torjua mielestä - ei kukaan hyödy siitä, jos masennun asioista, joille en voi tehdä yhtään mitään?
Itkettää vieläkin, mutta tunteet täytyy pitää kontrollissa - en siis kauheasti ajattele sitä pakolaisleiriä. Koska sitten voisi tosiaan itkettää aika pahasti. Torjun koko jutun tietoisuudestani. Ajattelen sitä sellaisena uutisena. Siellä tapahtui sitä ja tätä. Mutta jos alkaa henkilökohtaisella tasolla miettimään mitä ne ihmiset olivat kokeneet niin voi tosiaan päätyä nurkkaan itkemään.
Mä en oikeastaan voi ajatella sitä asiaa - siitä tulee niin voimakkaita negatiivisia tunteita, että se täytyy sulkea kokonaan pois mielestä. Mielestäni tein Keniassa oikeat ratkaisut - olisi ollut liian vaikeaa siirtyä kehitysyhteistyöstä esimerkiksi katastrofiavun puolelle - ja toisaalta olisi ollut liian pelkurimaista lähteä pois maasta, kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen Peace Corps teki. Joten mielestäni oli oikea ratkaisu pysyä Keniassa ja jatkaa omaa projektia.
Positiivisempana asiana olen nyt seurustellut vuoden nairobilaisen Jane Mutheu Mbathan kanssa. Olen kertonut nyt siitä kaikille, joten sen voi laittaa tännekin. Jane jonottaa vielä passia, mutta sen saatuaan muuttaa tänne ja sitten mennään naimisiin.
Rakastan Janea.
lähettänyt Tomi Toivio @ 21:56
2 kommenttia
